Bubnov. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.
Luka. Totta puhut…
Bubnov. Minä tiedän. Minä kenties — pelastuin pakkotyöstä sentähden, että kerran läksin pois ajoissa.
Luka. No?
Bubnov. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli pikiintynyt värjärimestariin — muuten hyvin etevä mies ammatissaan — osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja… bisamit, kengurut… ne hän kaikki laittoi kissannahoista… niin ett'ei kukaan voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin — hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet… ja ne pitivät niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani — ett'eivät myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan. Jo koitin vaimoani lyödäkin… mutta silloin aina mestari karkasi minun kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin toisinaan julmistuin… Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon rautaisella mittapuulla… ylipäänsä — sota oli ankara! Ajattelin itsekseni — ei tästä näin mitään hyvää tule… Kyllä he minusta voiton vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.
Luka. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista pesukarhuja!…
Bubnov. Mutta se verstaa… se oli vaimoni nimellä… ja minä jäin tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut — juonuthan sen olisin kuitenkin… Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain…
Luka. Vai ankarasti, ajoittain?!
Bubnov. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki mitä minulla on, — en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni… Ja sitten vielä — olen laiska — ylen laiska — en kehtaa tehdä kerrassaan mitään…
(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).