Parooni. Tiedätkö… hamasta siitä saakka, kun jotain itsestäni muistan… on aivoissani aivan kuin sumua vaan. Minä en milloinkaan mitään ole ymmärtänyt. Minusta näyttää… aivan kuin olisi ollut jotain epämukavaa… ja ett'en koko elämässäni ole tehnyt muuta kuin, muuttanut pukua… mutta minkä tähden? En ymmärrä! Koulua käydessäni kannoin aatelis-opiston uniformua… Ja mitäs minä sitten koulussa opin? En muista… menin naimisiin, — olin puettu frakkiin, — sitten yönuttuun… vaimon sain huonon — ja minkä tähden? sitä en ymmärrä… Menetin kaiken omaisuuteni — olin puettuna jonkinlaiseen harmaasen takkiin ja ruskeisin housuihin… mutta miten rappiolle jouduin? sitä en huomannut… Palvelin kruunua jossain virastossa… kannoin virkanuttua ja kokardi-lakkia… tuhlasin valtion rahoja, minut puettiin vangin mekkoon… senjälkeen puin tämän ylleni… Ja kaikki on tapahtunut kuin unessa… Eikö se ole hullunkurista?…
Satin. Ei juuri… Pikemmin se on — tyhmää…
Parooni. Niin… minäkin ajattelen, että se oli tyhmää… Mutta enköhän minäkin sentään — ole jotain tarkoitusta varten syntynyt?…
Satin (nauraen). Varmaankin… Ihminenhän syntyy parempaa varten! (heilauttaen päätään). Eikö se ole mainiota!
Parooni. Minnekkä se… Nastjka! Mihin se juoksi? Menen katsomaan, missä se on. Onhan hän kuitenkin…
(Menee. Paussi).
Näyttelijä. Tattari! (Paussi). Ruhtinas!
(Tattari kääntää päätään, katsahtaa taakseen).
Näyttelijä. Rukoile minunkin edestäni…
Tattari. Mitä?