Kostiljev (menee). Ai-jai-jai — miten raakoja ihmisiä!
Näyttelijä. Kometiaa!
Satin. Hyvä! Sellaisesta minä pidän…
Pepel. Mitä hänellä on täällä tekemistä?
Satin (nauraen). No, etkö sitä ymmärrä? Eukkoansa etsii… Antasit kerran hänelle oikein aika tillikan, että muistaisi!?
Pepel. Käyn minä käsiäni ryvettämään mokoman tähden…
Satin. Sinäpä tekisit sen viisaasti. Sitten — naisit Vasilisan… tulisit meidän isännäksemme…
Pepel. Siitä ei suurta iloa olisi! Te kaikessa ystävyydessä joisitte — ei ainoastaan omaisuuteni, vaan vieläpä minutkin kaupanpäälliseksi… (istuu makuulavalle). Se vanha piru… tuli ja herätti makeimmasta unesta… Näin juuri unta — että olin ongella… kuuntelen… nykii, nykii… vedän… katson… lahna! .. Ja sellainen mahdottoman iso lahna, että sellaisia lahnoja ei näe koko maailmassa muualla kuin unessa vain… Minä vedän, vedän — toiselta puolen taas pelkään — että jos se siima pakana katkeaa! Varustin jo valmiiksi haavinkin käteeni… Nyt… heti paikalla, arvelin…
Satin. Ei se ollut mikään lahna, vaan Vasilisa…
Näyttelijä. Johan siitä on pitkä aika kun Vasilisa onkeen tarttui…