Pepel. Ikävä on… Minä olen kyllästynyt kaikkiin näihin vehkeilyihin…
Vasilisa. Siis… minuunkin?
Pepel. Niin — sinuun myös…
Vasilisa (vetää tiukalle huivinsa, joka on hänellä harteilla ja puristaa kätensä rintansa päälle. Menee Annan sängyn ääreen, katsoo varovasti uutimen taa ja palaa Pepelin luo).
Pepel. No,… puhu…
Vasilisa. Mitäpä minä puhuisin? Väkisin ei voi rakkaaksi tulla… eikä minun luonteellani armoa pyydetä… Kiitos totuudesta…
Pepel. Mistä totuudesta?
Vasilisa. Siitä, että olet minuun kyllästynyt… vai eikö se olekkaan totta?
Pepel (katsoo ääneti häneen).
Vasilisa (siirtyen lähemmäksi). Mitä sinä katsot? Vai etkö tunne?