Pepel (huoaten). Kaunis sinä olet, Vasilisa… (Vasilisa panee kätensä hänen kaulaansa, vaan Pepel heilauttaa hartioitaan että käsi putoo pois kaulasta). Vaan minun sydämmeni ei koskaan ollut sinuun kiintynyt… vaikka elinkin sinun kanssasi… et sittenkään, koskaan miellyttänyt minua…
Vasilisa (hiljaa). Vai niin… Hmm…
Pepel. Eikä meillä ole mitään puhumistakaan keskenämme! Ei mitään… jätä minut…
Vasilisa. Olet toisen löytänyt?
Pepel. Se on minun asiani… Jos löysin, niin en sinua ainakaan puhemieheksi pyydä…
Vasilisa (meinaavasti). Siinä tiet tuhmasti… Kenties minä olisin voinut sinut naittaa…
Pepel (luulevaisesti). Kenen kanssa?
Vasilisa. Kyllä sinä tiedät… älä ollenkaan teeskentele… Vasilij… minä olen suora ihminen… (Hiljemmin). En tahdo salata mitään… sinä äsken loukkasit minua .. aivan syyttä, suotta, sivalsit kuin piiskalla selkääni… Sanoit rakastavasi minua… ja nyt, yht'äkkiä…
Pepel. En ensinkään yht'äkkiä… aikoja sitten jo… sinulla ei ole sydäntä… Naisella täytyy olla ennenkaikkea sydän… meikäläiset, me olemme petoja… meitä täytyy… meitä täytyy opettaa… vaan mihin sinä olet minua opettanut?…
Vasilisa. Mikä on ollut, se on mennyt… Minä tiedän että ihminen ei voi itseään hillitä… Jos et voi rakastaa enempi… niin sillä hyvä! Sen pituinen se…