Natascha. Oi Jumalani! Eikö teissä löydy minkäänlaista säälin tunnetta… Sanoisitte edes jonkun hyvän sanan! Voi teitä…
Luka. Sinä, tyttöseni, älä ole pahoillasi… ei se mitään! Mistä he sitä ymmärtäisivät… Mitäpä me kuolleita säälisimme? Oh, rakkaani! Emmehän me sääli eläviäkään… itse itseämme emme voi sääliä… saatikka sitten muita!
Bubnov (haukotellen). Eikä kuolema puhetta pelkää… sairaus kyllä pelkää, vaan kuolema ei koskaan!
Tattari (poistuen). Tästä täytyy poliisille…
Krivoi-Zob. Niin poliisille — se on välttämätöntä! Kleschj! Oletko ilmoittanut poliisille?
Kleschj. En… Pitäisi saada haudatuksi… ja minulla on rahaa kaikkiaan vaan 40 kopekkaa…
Krivoi-Zob. Tämmöisessä tapauksessa täytyy ottaa laina… taikka jos me keskuudessamme kokoisimme… jokainen antaa minkä voi… Vaan poliisille täytyy heti ilmoittaa! Muuten voivat vielä ajatella että olet itse tappanut akkasi… taikka…
(Menee makuulavalle aikeessa käydä Tattarin viereen nukkumaan).
Natascha (menee Bubnovin makuulavan luo). Kyllä minä nyt alan hänestä uneksia… se on varma… Minulle aina kuolleet ilmestyvät unessa… minä en uskalla yksin täältä lähteä… porstuassa on pimeä…
Luka (seuraa häntä). Sinun pitää eläviä pelätä ja varoa heiltä itseäsi… sen sanon sinulle…