Natascha. Voi kuinka hyvä sinä olet, vaari… Miksi sinä olet niin hyvä?
Luka. Hyvä, sanot? No… jos on niin, niin olkoon niin!… (Tiilimuurin takaa kuuluu hiljakseen laulua ja hanurin soittoa). Pitäähän sitä, tyttöseni, jollekulle olla hyväkin… ihmisiä pitää sääliä! Kristus — hän sääli kaikkia ja käski meidän tekemään samoin… Minä sanon — jos säälii ihmistä aikanaan… se on aina hyvä! Esimerkiksi, kun minä palvelin eräällä insinöörillä, lähellä Tomskin kaupunkia, huvilan vahtina… No! Huvila oli synkässä metsässä… oli talvi ja minä — ypöyksinäni huvilassa… Kaikki kävi hyvin! Ainoastaan erään kerran — kuulen että — alkavat tunkeutua sisään!
Natascha. Varkaat?
Luka. Niin. Todenteolla, tunkeutuvat. Hyvä!… Minä otan pyssyrähjän käteeni, menen ulos… Katson — heitä on kaksi… avaavat juuri ikkunaa — ja ovat niin puuhassa ett'eivät huomaa minua ollenkaan. Minäpä ärjäsen heille: hei, te siellä!… menkää pois!… Mutta he — kirveet käsiinsä ja minuun päin… Minä heitä varoitan — että, älkää tulko! Taikka — paikalla ammun! .. Ja samalla käännän pyssyrähjää milloin toista, milloin toista kohti. Ne molemmat — maahan polvilleen ja rukoilemaan: — päästä muka menemään. No, ja minä olin jo… niin sydämmistynyt… kirveitten tähden, ymmärräthän! Vastaan heille: minä teitä, senkin piruja, käskin pois, — ette lähteneet… nyt, sanon: menköön jompikumpi, taittamaan puusta hyvät vitsat! Taittoivat vitsat. Nyt toinen — maahan vatsalleen, ja toinen — ala vatkata häntä! Ja niin ne minun käskyni mukaan, kylvettivät toinen toistaan oikein hyvästi. Kun kumpikin oli saanut selkäsaunan… sanovat minulle: — vaariseni, sanovat, anna Herran tähden meille vähän leipää! Olemme ihan supo-suuruksetta. Täss' on sinulle varkaat — arvelin, ihan hyviä ihmisiähän nämä ovat… (Nauraa). Ja kirveillä uhkasivat! Nyt… Hyviä miehiä kumpikin… Minä sanoin heille: no, miksi te sen vietävät, ette tulleet heti suoraan pyytämään leipää? Mutta he: tuskoittaa jo, ja suututtaa —, sanovat… pyydät — pyydät, eikä kukaan anna!… Ja sillätavoin he jäivät luokseni asumaan koko talveksi. Toisen nimi oli Stepan, — hän hyvin usein tempasi pyssyrähjän käteensä ja kävi metsästämässä… Toista kutsuttiin Jaakoksi, se oli sairaloinen ja yski lakkaamatta… Ja siitä lähtien me kolmenkesken vartioittiin koko talvi huvilaa. Kun tuli kevät — hyvästi nyt, sanoivat, vaari, kiitos kaikesta! Ja niin läksivät tallustamaan… Venäjälle.
Natascha. Ne olivat varmaankin karkulaisia? Pakkotyöhön tuomittuja?
Luka. Aivan oikein, karkulaisia molemmat… Siperiasta karkasivat… Hyviä miehiä kumpikin!… Jos minä en olisi heitä silloin säälinyt — kenties olisivat tappaneet minut… taikka ehkä vielä… Ja sitten — oikeuteen ja vankeuteen ja Siperiaan… mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei vankila — eikä Siperia hyvään opeta… vaan ihminen opettaa… niin! Ihminen voipi hyvään opettaa… aivan yksinkertaisesti!
(Paussi).
Bubnov. Thja!… Minä en osaa valehdella! Minkätähden pitäisi valehdella? Minun mielestäni — anna totuuden kuulua aina semmoisena kuin se on! Mitä sitä ujostella?
Kleschj (hypähtää yht'äkkiä uudelleen ylös, aivan kuin tuli olisi häntä polttanut, puhuu huutamalla). Mikä totuus? Missä on totuus? (Riuhtoo repaleisia vaatteitaan). Tässä on totuus! Ei ole työtä… eikä voimia! Se on totuus! Ei kotia… ei olopaikkaa missään! Ei paikkaa, missä levähtää… Täytyy heittää henkensä… siinä on totuus! Piru. Mitä minä teen totuudella… mihin minä sitä tarvitsen? Anna minun hengähtää… levähtää anna minun!… Olenko minä mitä pahaa tehnyt?… Miksi minulle tyrkytetään — totuutta? Ei saa elää, piru vieköön — ei saa elää — siinä, se on, totuus!…
Bubnov. Kylläpä lasketteli!…