Hän järistyttää minua puheellaan, nousee sitten seisoalleen ja antaa ikäänkuin aseen käteeni, ja minun ympärilläni vapisee keveä varjo, sen siivet koskettavat minun kasvojani — minä kauhistun, maa tuntuu pakenevan jalkaini alta, ja minä ajattelen:
— Jos on totta, että perkele kiusaa ihmisiä kauniilla puheilla, niin on hän tuon ukonkin saanut verkkoonsa, ja koettaa hänen kauttaan vietellä minua suureen syntiin.
— Kuulehan, — sanon minä, — kuka — on jumalan rakentaja? Ja kuka isäntä, jota sinä odotat?
Hän naurahtaa hyväilevästi kuin nainen ja vastaa:
— Jumalan rakentajia ovat — kansa! Tuo lukematon, rauhallinen kansa. Kansa on kuolematon, sen henkeen uskon minä, sen voimaa julistan kaikille; se on elämän alku, ainoa ja epäämätön, se on kaikkein jumalien isä, menneitten ja tulevaisten!
— Ukko on mieletön, — ajattelen minä.
Tästä hetkestä alkaen tuntui minusta kuitenkin kuin kulkisin hiljalleen mutta varmasti vuoren huippua kohden. Hänen sanansa tuntuivat minun sielulleni tuliselta sormelta ja minä tunsin, miten se poltti, mutta paransi samalla. Ja silloin tuntui sydämessäni äkkiä hyvin raskaalta, mutta minä jäin kuitenkin surunsekaisen ihmettelyn valtaamana tielleni. Monet erillaiset tulet paloivat rinnassani, — minun on tuskallista olla ja samalla olen sanomattoman iloinen, mutta pelkään vaan pettyneeni ja erehtyneeni.
— Etköhän sinä puhu talonpojista ja heidän puolestaan, — sanon minä.
Hän vastaa kovalla äänellä ja juhlallisen näköisenä:
— Puhun, puhun kaikista maailman työmiehistä ja heidän voimastaan, joka on jumalan luomisen ainoa ikuinen lähde! Kansan tahto herää ja yhdistyy suureksi. Monet jo etsivät keinoa, jolla yhdistäisivät maailman kaikki voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja tästä suuresta voimasta syntyisi sitten valo ja kaunis, kaikki käsittävä maailman Jumala.