Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä olla pahoja…
Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.
Hella Wuolijoki.
Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.
Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla, Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille, johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri, löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.
Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.
Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille. Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias, silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.
Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin. Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan, istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa, silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa. Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.
Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja kuuntelimme lintusten laulua… Larion vihelsi heille — hän olikin siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:
— Kas, kuunteleppas Motjka — minut oli ristitty Matvjeiksi — kuuleppas!