Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat, kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat, erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset. Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina tulivat vallan harmaiksi.
Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin hänelle hiljakseen:
— Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun ja lausui nauraen:
— Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!
Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana, vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.
Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa ihmisiä?
— Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. — Auta itse itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät — se on sinun asiasi!
Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen muistin — oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia suruja.
Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, — vaan Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin. Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa — kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, — ja tekee kumminkin kaiken vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias, oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli mielipuoleksi…
Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen… Ehkäpä soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!