Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:
— Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi…
Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.
— Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään metsätyötä.
— Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:
— Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!
Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.
— No, minä suostun ja siunaan, — sanoi hän. — Oletpas kummallinen nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä… Kuka tietää, mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?
Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja leveällä, — kaivat — kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat, hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: