— En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen kaulaa.
— Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen järjettömyyden.
Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä inisee hän ikäänkuin karhu… Mitä se merkitsee?
Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:
— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:
— Mene pois luostarista…
— Mitä varten?
— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois!
Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani, nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun. Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:
— Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa itsessäsi! Ja minkä tähden?