Minä päätin palvelukseni ja kas — seisoin siis kerran Antoniuksen luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.
Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.
— Tämä, — sanoi hän, — on rukoushuoneeni!
Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli, yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.
Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:
— Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä munkkimaiselta.
— Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.
— Katsos, — sanoi hän, — sinä tuomitset kaikkia, tulet kai minuakin tuomitsemaan.
Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily ei miellyttänyt minua.
— Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä tahdon välttämättömästi käsittää teitä!