— Jää tänne, juo teetä minun kanssani.
Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki mieleni käsittää jotain.
— Kerro minulle, — sanoi hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi sinä olet tullut tänne?
Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.
— Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit ääneen, — sanoi hän. — Eikö luostari auta?
— Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.
Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:
— Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole ratkaissut… Enkä tahdo ajatellakkaan sitä…
Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:
— Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.