Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja komensi:
— Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan, jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.
— Minä en tule lukemaan sitä, — sanoin minä. Silloin hän lähestyi minua ja sanoi ankarana:
— Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä varten se on välttämätöntä?… Mene!
Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi, olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni; tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa sielusta — sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä, että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista… Mitä se minuun kuului?
Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.
— Missä samovari on?
— Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?
— Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!
Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua, sanoi hän: