Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli punanen kivi.
— Tämä on araapialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla. Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.
Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä haju, — se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.
— No jatketaanpa keskusteluamme, — lausuu Antonius tummalla ja pehmeällä iltabassollaan. — Tiedätkö että minun luonani käy nainen?
— Minä olen kuullut.
— Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.
Minä kysyin häneltä:
— Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?
— Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
— Minä en ole lukenut niitä.