Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi, ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:
— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot?
Kuka on äitisi?
Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja pani veitsen pöydälle.
— Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, — sanoi hän.
Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt almua, eikä minulle sitä annettu.
— No, vaan jos minä olisin sinun isäsi — mitä sitten? — kysyi hän.
— Ei mitään, — vastasin minä.
— Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa, veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:
— Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja nauroi hiljaa.
— Sinä olet rohkea kyselijä! — sanoi hän. — Otinpa — otin, vaan miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.