Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:
— Idiootti, puhunkos minä äidistäni!
— Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.
— Usea on, — huusi hän, — mutta muut eivät ole muuta kuin irstailijoita koko elinikänsä.
— Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä ole määrätty kaikille ihmisille.
— Ulos, narri!
Upseeriakin vielä eli hänessä.
Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta; minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä iskin häneen koko voimallani.
Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun leipäkaapin ympärillä, — oven takana haisee leivältä, — ja siitä minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi puoleksi lausutuilla sanoillansa.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin: