— Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!
Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.
— Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua auttaa! — sanoi hän!
Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja päähäni:
— Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä sitäkään varmaan.
Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne ovat kuolleita…
Oli toukokuu, ikkuna oli auki… yö hengitti lempeästi kukkaintuoksua… puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen loukkaantunut ja surullinen — huomasin kullan olevan metallikuonaa.
— Mene pois! — sanoi minulle Antonius.
Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan, seisoin ja mietin:
— Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?