Veljeskunta kokoontuu, — tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät itsensä siellä.
Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.
Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän historia — se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.
Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.
— Jumala on sielusi unelma, — toistan minä itsekseni, — vaan en tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin köykäseltä.
Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin,
Antonius soittaa ja huutaa:
— Nopeasti samovari!
Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä; hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.
Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:
— Nopeammin, laitas nyt pikemmin!