— Katsos, — ajattelin minä, — miten hän on tulessa!
Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti, vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?… Hänen naisensa oli omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi leikkikalu.
Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä, jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, — minä sanoin; sitten miten kauvan minä olen ollut luostarissa, — minä vastasin.
— Eikö täällä ole ikävätä?
— Ei.
— Kummallista, jos se on totta!
— Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.
— Sinä olet niin nuori, kaunis.
— Onko luostari sitten hirviöitä varten!
Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.