Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka lausui:
— No lukkari, paneppas "katumusta!"
Sitte juotiin… Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten kimmoaa pallona ylös ja huutaa:
— Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa — onpa hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä? Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä herra Jumala, — älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle — koko sieluni!
— Älä herjaa Jumalaa! — sanoo Larion.
— Minäkö? — huutaa Savelka. — En mitenkään! Ei ole aikomustakaan! Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta — eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti, silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää, nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan, pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:
— No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"
Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa, ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.
Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea, joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki pyytävät:
— Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.