Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.

— Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,— niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi vahvistukoon maailma", — vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea, kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan kuin olet terve, niin se on!

Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!

Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.

Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.

Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan, leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä ilohuutoja.

— Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kyselen minä matkatoveriltani. — Oletko ollut hyvin sairas?

— En, — sanoi hän, — minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat hävisivät samana vuonna!

— Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

— En, — sanoi hän, — irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan, niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi, eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä: neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten? Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan! Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie hautaan, — kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!