Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon, vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he ovat erossa toisistaan.
Minä kyselen:
Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo, jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?
Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi kärsimyksistään.
Sieluni huutaa:
— Se ei ole sitä!
Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä ja hänen silmänsä paloivat puhtaina… Tapaat hänet toisen kerran, hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä, katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.
Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.
He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, — likainen ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat sen kirkon rapuille.
Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä — ja kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.