Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.
— Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän, oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä voimattomina maailman teitä myöden.
He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.
Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan voisivat.
Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.
Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut, olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.
Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade, lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto, joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni eivät käsittäneet.
Sieluni voivotti:
— Ei se ole sitä!