— Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!
Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! — sanoi hän. Mitä ihmisiä ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain, vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen! Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä löin!
Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja poistuessaan, sanoi hän häijynä:
— Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!
Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!
Minä sanoin hänelle:
— Turhaanpas loukkasit minua!
Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:
— Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja… Mutta minusta on kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!
Hän lähti.