Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin itsekseen:
— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi! Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä. Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä, vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, — siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.
— Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi!
Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:
— Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti, ulvoi!
— Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos hän ei anna anteeksi — niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!
— Oh, — ajattelin minä, — turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan!
Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.
— Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme ja itkimme apua, — vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat Siperiassa…
Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään; ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.
Ajattelin hänen puhuessaan: