Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?

— Voi pirua!

Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.

En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat, teeskentelevät.

Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin, kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni, sanoin minä hänelle:

— Tahdotko karata täältä?

Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että hän rupeaa huutamaan.

Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:

— Illalla sanon.

Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto. Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.