Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:
— Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani. Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena, ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi olla!
Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään häntä, uskon häntä ja epäilen taas.
Vaan hän kuiskaa, läähättäin:
— Minä tahdon lasta… Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut, niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta, riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta… Usko, Herran nimessä, — minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!
Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:
— Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!
Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä ja sanoin hänelle:
— Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta…
Jumalanäidin nimessä — anna anteeksi!
Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas paha ajatus hämmensi minua.