— Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!
Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen suorana hän seisoi.
— Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, — kuiskasi hän kiihkeänä.
Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin uloshakattu käytävä yön syvyyteen, — minun oli vastenmielistä katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin vapisevat. Vaan hän sanoo:
— Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut minut tänne… minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni…
Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.
Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua, raskaasti hengittäen.
— Mitä te sitten tahdotte? — sanoin minä.
Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi kurkkuuni, tukehutti minua.
— Kenties se on uskonhullu? — ajattelin minä.