— Anna minulle anteeksi, — pyysin minä. Hän suuteli minua.
— Jumala antaa anteeksi!
Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:
— Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.
Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:
— Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut hänet.
Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen: Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas, vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika, Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin myöhemmin tulla.
Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja siirtyi Rybinskiin asumaan.
Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.
Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi: