— Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole mihin menisin maailmassa!
Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa. Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin pahasti.
Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.
Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin kuin sen pitäisi olla, ei ole!
Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.
Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani kentillä.
Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena, ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.
Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla; tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä hiljaa, nukuttaen ihmistä…
Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen. Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa… Niin liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita, kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on lämännyt heinää.
Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää täyttämään sen.