— Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi astetta kuumempaa kuin helvetissä!
— Koskas te sieltä tulitte? — kysyin minä.
— Kuusisataa vuotta sitten!
Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea; kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas, harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.
— Katsos, — mietin minä, — mikä lysti sääskinen!
Vaan hän yhä vain jutteli:
— Voi tuota Uralia!… Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!
Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:
— Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?
Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian: