— Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!
Minä hymähdin:
— Oletpas sinä aika pukinnäköinen!
— Mitäs siitä! — sanoi hän. — Tuo kuumahan kuolettaa, vaan varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!
Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni laskea leikkiä hänen kanssaan.
Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.
— Katsos… Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi? Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä, ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?
— Mikähän kummallinen lintu tämä on, — kysyin minä itseltäni ja sanoin hänelle tutkivasti:
— Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan maahan:
— Mikä tämä on?