— Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita, typeriä, pelkurimaisia kirppusia…
Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja sanoi sitten.
— Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon, muutama Tuomas on itse typeryys!
Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:
— Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään… no, varoppas!
Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois: minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.
Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa, minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia. Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.
Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:
— Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen, teet uuden sijalle taas!
Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa on minun olla hänen kanssaan.