Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja sitten hän kysyi tiellä:
— Vaan mistä sinä olet kotoisin?
Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani, Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:
— Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä, kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi jumalanrakkaita!
Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.
Minä sanoin ystävällisesti:
— Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.
— Olenkos? — huusi hän. — Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten, olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!
Hänen puheensa oli käsittämätön.
Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään, pilkkasi sitä.