— Oletko sinä häntä parempi?
— En tiedä.
— Enkä minäkään tiedä.
Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain mieleensä:
— Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti. Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, — tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä. Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä, velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle surullinen erämaa.
Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla, hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä kysyin häneltä kuka hän on.
— Minua kutsutaan Jehudiiliksi, — sanoi hän, — ihmisille olen iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!
— Pappissäädystäkö?
— Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi? Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän tulee jo kahdeksantoista vuotta — kyllä sen voikin jo unohtaa. Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään kelvanneet.
Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki mäet ja metsät.