Ja ankarana minä kysyin:
— Miksi sinä kierrät Jumalaa?
Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:
— Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?
Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:
— Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi poika?
Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin väitellen:
— Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä, rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme. Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen, maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä yli!
Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja tekisi mieli huutaa:
— Se ei ole sitä!