Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen hänen puhettansa.
— Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!
Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja minä ajattelen:
— Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja, takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?
— Kuule, — sanoin minä, — ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on se isäntä jota sinä odotat?
Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:
— Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa, ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien jumalien isä!
— Vanhus on mielipuoli, — ajattelin minä.
Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.
— Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? — kysyin minä.