Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä, varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli, Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:
— Oikeauskoiset, uhratkaa!
Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa. Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.
Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui pelottavalta ja samassa hyvältä.
Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:
— Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:
— Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!
— Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin maakunnanpäällikkö! — sanoo Larion ihan hiljaa. — Etteivät vaan tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!
Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin uunilta:
— Mistä te puhutte, setä Larion?