Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.
Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.
— Onko se mahdollista, — ajattelin minä, — että nämä ovat niiden vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?
Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä, käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta. Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet: sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän. Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen, lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen syljettyä sielua.
— Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?
Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:
— Puhu!
Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.
— Ohoh, — sanoi hän, — aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy minunkin lähteä!
— Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää, teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen se, minkä lupasit!