Hän nauroi:
— En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!
Sitten hän lausui miettivästi:
— Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!
— Eikö se ole jo myöhäistä?
Katsos minuun, — sanoi hän, — viisikymmentäkolme vuotta olen vanha, vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!
— Minkälaisilta lapsilta? — kysyin minä.
— On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä ystäviä!
— Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin mihin lähtisin!
Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.