— Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu pienistä osista!
Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:
— Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!
Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen pellon.
— Mitä sinä mietit? — kysyi hän. — Meneppäs tehtaaseen ja työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos, minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan tyhmä, vai mitä?
Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.
— Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa.
Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?
— Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki olemassa, mikä heistä näkyy?
— Sinä, — huusi hän, — katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi, sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin — hanki tietoja!
Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti, ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti, kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu, vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin ikäänkuin survottu sisältäpäin.