Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie, vastasivat he minulle:
— Issetin tehtaaseen.
Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.
Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät, etten vaan mitään varastaisi.
— Jumalanrakentajia, — ajattelin minä, katsellen rokonarpisia talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?
— Issetin tehtaaseen.
— Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? — ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon tehtaaseen, piru vieköön menenkin.
Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset; kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen, kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.
— Kiitoksia vaari! — ajattelin minä. — Oletpas lähettänyt minua oikeaan paikkaan!