Hän raappi päätään ja lausui nauraen:

— Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi tottumusta!

Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton, ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.

— Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.

Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä, ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos — piha oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa, hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:

— Katsokaas pojat, munkki!

Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät…

— Katsos, mikä punatukka!

— Oih, katsos hiuksia.

— Varoppas, hän antaa sinulle selkään.