Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:
— Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!
Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.
— Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen — se on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat viisaammat kuin pääni.
Minä katselen häntä ja ajattelen.
— Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?
— Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, — jatkoi hän. — Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä! Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa, hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön, hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet sellaisena.
— Mitä ihmisiä ne ovat? — ajattelen minä.
— Saanko minä elää kolme päivää teillä?
— Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! — sanoi hän! Voi sinua kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!