"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan, ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?…"
— Mene, kysy, tiedustele!
"… Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan, vaikeaan, ahtaaseen elämään."
Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.
Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina, rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista luostareista, kirkoista.
Löytävätkö he sen sieltä?
Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.
Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien jumalien synnyttäjästä — kansasta.
Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva, syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon edellytys on ihmisen turvana, — ja ihminen voittaa olemattoman edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan — uudesta jumalastansa, kansasta, tovereistaan.
Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.