Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta, vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:
— Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin, esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi, olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen! Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa…
Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.
Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.
— Mark, — sanoin minä, — vaan jos hän puolestaan lyö sinua?
Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:
— Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.
— Miksi sinä sitten loukkaat häntä?
— Niin vaan, — sanoi hän.
Ja sitten lisäsi hän, viheltäen: