Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? — nousi toinen: mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?
Ymmärrän, että se on järjetöntä.
Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti sen hävittäviä lakeja, — hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella tyttöjen kanssa.
Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata: rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet. Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa, — todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.
Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.
— Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat, raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan… Ennen kaikkea meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja, jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä, jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa! Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.
Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä, kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.
Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.
Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa, istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.
Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen, että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.