— Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, — silloin Jumala hukkui, Jumala hävisi!
— Kuuletkos, Matvei? — huutaa setä Pjotr iloisena, — Levätköön hän rauhassa!
Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla äänellään:
— Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!
Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.
— Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:
— Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!
Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi, vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.
— Vaan mikä on minun uskontoni? — kyselen itse itseltäni, — enkä osaa vastata.